tuulikannel: (Quill in the sky)
[personal profile] tuulikannel
My poor neglected writing journal! Let's use at least once more. ^^

Yesterday night one friend posted an update on FB, saying, "woke up alive". And I got inspiration.

Eräänä aamuna heräsin kuolleena.

Minulta kesti yllättävän kauan tajuta se. Ylös nouseminen oli toki vaikeaa - mutta niinhän se aina on, maanataisin. Aamupala ei oikein maittanut, kylmä suihkukaan ei kunnolla herättänyt. Peiliin katsoessani taisin ajatella jotakin tyyliin "kuin kuolleista herännyt", mutta sekään ei vielä saanut hälytyskelloja soimaan. Kiskoin siis ensimmäiset käteen osuneet vaatteet ylleni ja lähdin töihin.

Ruuhkabussissa leijui tympeä, ummehtunut haju. Ihmiset tuijottivat kännyköitään tai hautautuivat päivän sanomalehteen. Jostakin syystä kukaan ei istunut viereeni vaikka bussi oli täynnä. Yksi nuori koulutyttö suuntasi vapaata istuinta kohti, mutta yhtäkkiä epäröi, vilkaisi minua ja jäikin seisomaan käytävälle, puristaen reppuaan epävarman näköisenä. Penkillä oli tahra. Ehkä hän oli huolissaan vaalean syystakkinsa puolesta.

Saavuin töihin hieman aikaisemmin kuin normaalisti, aamiaiseen kun ei ollut kulunut juuri lainkaan aikaa. Sama ummehtunut haju jonka olin tuntenut bussissa leijui myös toimistossa. Avasin ikkunan tuulettaakseni. Raikas ilmavirta puhalsi sisään, ja vedin keuhkoni täyteen kirpeää syysilmaa. Tai ainakin yritin... siitä ei vain oikein tullut mitään. Tunsin kyllä ilman suussani, nielussani, mutta se ei vaikuttanut ikinä yltävän keuhkoihini asti.

Ovi kävi. "Huomenta!" Sarin ääni oli liian pirteä mihin tahansa maanantaiaamuun, saatikka tähän. "Huomenta", yritin silti vastata, mutta ääneni tuli ulos käheänä kuiskauksena enkä usko, että hän kuuli minua.

"Mikä täällä haisee?" Sari nyrpisti nenäänsä heittäessään takkinsa naulakkoon. "Hyvä kun tuuletat, täällä... ei helvetti." Hänen silmänsä laajenivat ja hän jäi tuijottamaan minua. "Sä näytät aivan kamalalta. Ootsä kunnossa?"

"En taida olla", kuiskasin. "Mä... taidan mennä kotiin lepäämään."

"Joo mee." Sari tuijotti minua edelleen niin kuin ei olisi täysin uskonut silmiään. "Mee. Siis, mä... mä hoidan sen sun tapaamisen tänään..."

"Kiitos", mutisin, vaikken edes pystynyt muistamaan mistä tapaamisesta hän puhui. Joku sanoi minulle jotakin kun kävelin ulos toimistosta; kuka ja mitä, siitä en ole varma. Kotimatka taittui kuin sumussa. Nytkään kukaan ei tullut viereeni istumaan, itse asiassa kaikki penkit ympärilläni olivat tyhjiä. Ummehtunut haju oli entistä vahvempi. Vaunuissa istuva lapsi osoitti minua sormellaan, äiti hyssytteli häntä nopeasti ja käänsi vaunuja niin, ettei lapsi enää nähnyt minua.

Kotona istuin keittiön pöydän ääressä ja mietin mitä tehdä. Olisi ehkä pitänyt mennä lääkäriin eikä kotiin. Tosin...

Minä en hengittänyt. En ollut hengittänyt koko kotimatkalla, tuskin koko päivän aikana. Mitä lääkärit tälle tekisivät? Istuin pöydän ääressä, tuijotin kelloa seinällä. Sekunnit tikittivät tiehensä yksi kerrallaan, minuutit kuluivat, ja minä en hengittänyt.

Aamun kankeus oli hieman hellittänyt, mutta muuten oloni oli... täysin mitäänsanomaton. Ei kuuma, ei kylmä, ei janoinen tai nälkäinen... En tuntenut mitään. Nenääni ei kutittanut, vatsaani ei vääntänyt, sisälläni ei liikkunut mitään, käteni tuskin tunsi pöytää jonka päällä lepäsi.

Hetken harkitsin kokeilevani pulssiani, mutta tiesin sen turhaksi. Menin sen sijaan takaisin sänkyyn välittämättä riisuutua. Ehkä jos nyt nukahtaisin, asiat palaisivat oikealle tolalleen enkä enää heräisi.

Makasin selälläni sängyllä, tuijotin kattoa, eikä minua nukuttanut.


-----------------------------------------------------------------------------------------


One morning I woke up dead.

It took surprisingly long for me to realize it. Getting up was hard, of course – but that was normal for a Monday morning. I didn’t feel like eating, a cold shower didn’t wake me up. Looking into mirror I might have thought something along the lines of “walking dead” but even that didn’t make the alarm go off. So I simply pulled on the first clothes I happened to grasp and headed to work.

There was a repugnant, musty smell in the bus. People stared at their cell phones or were buried in the morning newspaper. For some reason no one sat next to me even though the bus was full. One young schoolgirl almost came there, but paused, glanced at me, and remained standing in the corridor, clutching her backpack with an uncertain look. There was a stain on the seat. Perhaps she was worried over her pale-colored autumn coat.

I arrived to work earlier than usual, having spent no time on breakfast. The same musty smell I had felt in the bus was spread in the office. I opened a window to air the room. A fresh breath of air blew in, and I drew it deep in… or at least tried. It didn’t work out. I could feel the air in my mouth and throat, but it didn’t seem to ever reach my lungs.

The door opened. “Morning!” Sari’s voice was too lively for any Monday morning, not to mention this. “Morning,” I still tried to reply, but my voice came out as a husky whisper, and I’m not sure if she heard me.

“What’s this smell?” Sari wrinkled her nose as she threw her coat in the track. “Great, you’ve opened the window, this… oh god.” Her eyes grew wide and she stopped to stare at me. “You look beyond awful. Are you okay?”

“I don’t think so,” I whispered. “I… think I go back home to rest.”

“Yeah, do.” Sari kept on staring at me as if she didn’t quite believe her eyes. “Do. I… I’ll take care of that meeting of yours…”

“Thanks,” I muttered, even though I couldn’t remember what meeting she was talking about. Someone said something to me as I walked out; who and what, I’m not sure. The way home passed in a haze. This time either no one sat next to me, in fact all the seats around me were vacant. The musty smell was even stronger than before. A little child in a stroller pointed at me, her mother hushed her quickly and turned the stroller so the child couldn’t see me.

Home, I sat by the kitchen table and wondered what to do. Maybe I should have gone to doctor and not home. Although….

I didn’t breathe. I hadn’t breathed during the way home, probably not during the whole day. What could the doctors do anymore? I sat by the table watching the clock on the wall. The seconds ticked by one by one, the minutes passed, and I didn’t breathe.

The stiffness from the morning had lessened a little, but otherwise I felt… like nothing. Not hot, not cold, not hungry or thirsty… I felt nothing. My nose didn’t itch, my stomach didn’t cramp, nothing moved inside me, my hand barely felt the table it was resting on.

I considered trying to take my pulse, but knew there was no point. Instead I went back to bed without bothering to undress. Maybe if I now fell asleep, things would return to normal and I wouldn’t wake up anymore.

I lay on the bed on my back, staring at the ceiling, and couldn’t sleep.

Date: 2016-05-26 12:42 pm (UTC)
ein_papier: Gwen by window, black and white (Default)
From: [personal profile] ein_papier
Oh my God. This is... kind of unpleasantly relatable. It's great!

Date: 2016-05-27 02:19 am (UTC)
flonnebonne: (Default)
From: [personal profile] flonnebonne
Aaggghh life!! Unlife!! That story hits a little too close to home!

May 2016

S M T W T F S
1234567
891011121314
15161718192021
222324 25262728
293031    

Most Popular Tags

Style Credit

Expand Cut Tags

No cut tags
Page generated Sep. 21st, 2017 05:10 am
Powered by Dreamwidth Studios